38. Artikkeli: Igor Freitas, Madeiran ykköshuijari

Huijatuksi tuleminen Sastamalassa on erittäin harvinaista, vaikka venäläiset rikollisliigat ovatkin alkaneet asentaa skimmauslaitteita pankkiautomaatteihin. Jopa Hauhossa on ollut skimmauslaite käytössä. Sen sijaan Vietnamissa, Thaimaassa, jopa Madeiran saarella huijausyritykset ovat arkea, johon on totuttava joka päivä.

Hänessä oli jotakin erikoista, syvältä salattua ja kätkettyä, jotakin mikä oli ilmeisesti jatkunut melko kauan, joten se oli juurtunut hänen olemukseensa kuin puun runkoon pesiytynyt kääpä. Tuo jokin tuli esiin vain aika ajoittain, hän saattoi olla pitkään kuin normaali ihminen, kunnes yhtäkkiä tuo jokin vilahti esiin kuin povitaskusta yllättäen vedetty veitsi. Mitä ilmeisimmin hän käytti huumeita, ja hänen rahantarpeensa selittyi sillä. Ehkä juuri huumeidenkäyttö piti hänet hoikkana, mutta se ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä huonokuntoista, vaan hän käveli jyrkkiä mäkiä ylös hyväkuntoisen oloisena. Oli kuitenkin totta sekin, että hän ei kaiketi ollut täysin terve, sillä hänen hampaansa olivat erittäin huonossa kunnossa ja hänen hengityksensä haisi pahalta.

Hän valehteli paljon, se oli hänen ammattinsa, sillä hän oli huijari, mutta se, miten hän kertoi ansaitsevansa peruselantonsa, piti luultavasti paikkansa. Hän myi itseään kaupungin keskustassa viikonloppuisin ja muina aikoina, kun siellä oli paljon ihmisiä liikkeellä. Juuri tuo itsensä myyminen oli muodostanut häneen syvästi vastenmielisen henkisen olemuksen, joka ikään kuin pursui hänen jokaisesta solustaan. Vaikka hän sanoi vihaavansa sitä, mitä teki, hänessä oli samaan aikaan hassua ammattiylpeyttä. Erään kerran, kun asiakas oli tutkinut hänet ja kieltäytynyt kaupasta, hän kertoi masentuneena, ettei ollut ollut tarpeeksi hyvännäköinen ja että se harmitti häntä.

Hänen salattu ominaisuutensa liittyi häneen kykyynsä huijata ilman minkäänlaisia omantunnontuskia. Ja kuitenkin samaan aikaan hän näytti kykenevän osoittamaan täysin toisenlaisia tunteita, hän kyseli kiinnostuneena toisen ihmisen elämästä ja antoi neuvoja siitä, miten tämä voisi parantaa elämäänsä. Juuri tuo ambivalentti suhtautuminen toiseen ihmiseen teki hänestä ristiriitaisen ihmisen, eikä hän itse ollut todennäköisesti edes tietoinen tästä ristiriidasta.

Annoit hänelle rahaa pohjimmiltaan siksi, ettei hänen tarvitsisi mennä tekemään kuvottavaa työtään kadulle. Jos rahat menivät huumeisiin, ei rahan antamisella kuitenkaan ollut mitään muuta käytännön merkitystä. Juuri siinä tulikin esille hänen syvin luonteensa, ettei hän tyytynyt siihen, mitä sai, vaan yritti huijaamalla saada enemmän. Hänen huijausyrityksensä olivat melko alkeellisia ja hiukan lapsellisia, ja useimmiten pystyit osoittamaan, kun hän oli huijannut. Kun kerroit hänelle huomanneesi huijauksen, hän yleensä salamannopeasti vaihtoi puheenaihetta. Juuri niissä tilanteissa hänen luonteensa pysyvä vinoutuneisuus tuli pintaan ja katosi saman tien.

Hän toimi samoin kuin kaikki huijarit yleensäkin, olit hänen uhrinsa siksi, että olit hyväntahtoinen. Sama huijauksen periaate toimii myös puhelinmyynnissä, jossa myyjä yrittää käyttää asiakkaan hyväntahtoisuutta omaksi edukseen. Onnistuit selvittämään, missä hän asui. Erään kerran hänen huijausyrityksensä meni liian pitkälle, ja lähdit poliisin kanssa ottamaan selkoa asiasta. Kun hän avasi oven, hänellä oli siistit vaatteet yllään. Poliisi sanoi, että hän asui jonkun sukulaisensa luona eikä hänellä mennyt ollenkaan niin huonosti, kuin hän väitti — ulos lähtiessään hän kaiketi vaihtoi ryysyt päälle, jotta huijaaminen onnistuisi helpommin. Poliisi meinasi alkaa mukiloida häntä, mutta hän ei voinut antaa huijaamiansa rahoja takaisin, sillä ne olivat jo menneet.

Seuraavana päivänä menit poliisilaitokselle ja teit rikosilmoituksen. Jo samana iltana hän saapui hotellille kauhuissaan. ”Elämäni menee pilalle, jos joudun vankilaan, minulla on jo joitakin rikkeitä alla!” hän huusi. ”Miten sait tiedon rikosilmoituksesta näin pian?” kysyit. ”Eräs poliiseista on asiakkaani”, hän sanoi, ”hän oli paikalla, kun teit ilmoituksen. Hän sanoi, että olen nyt melkoisessa lirissä.”

Olit lähdössä muutaman viikon päästä pois saarelta, ja oikeudenkäynnin oli tarkoitus olla ennen sitä. Tuolla saarella viranomaiset kohtelivat turisteja hyvin ja turistien käynnistämät oikeusprosessit pyrittiin käymään mahdollisimman nopeasti läpi. Juttelit huijarin kanssa tovin, ja hän lupasi maksaa viimeisimmän huijauksensa takaisin, jos keskeyttäisit oikeusjutun. Sovit hänen kanssaan paikan ja ajan takaisinmaksulle. Hän ei saapunut tapaamiseen. Ennen poislähtöä kävit kuitenkin perumassa oikeuskäsittelyn, koska tunsit häntä kohtaan kaikesta huolimatta myötätuntoa.

Olit jutellut muutamaan kertaan hänen kanssaan huijaamisesta ja kysynyt, mitä järkeä oli huijata, sillä silloin saattoi pitkällä tähtäimellä saada vähemmän rahaa kuin ilman huijaamista, jos jäi kiinni. Hän ei kyennyt vastaamaan kysymykseen. Hän tunsi kai huijaamista kohtaan samanlaista hassua ammattiylpeyttä kuin itsensä myymistä — hän halusi aika ajoin harjoitella huijaamisen taitoa, vaikka se ei olisi ollut tarpeellista, oman olemuksensa syvimmissä loukoissa hän sai iloa siitä, että sai suunnitella ja toteuttaa huijauksia, että saaren kanta-asukas narutti ulkoa tullutta.

Nautinto, silloin kun se viedään äärimmäisyyksiin, on aina elämän kannalta tuhoavaa. Päivittäinen huumeidenkäyttö kyllä tuo elämään eräänlaista jatkuvuutta ja varmuutta, mutta ennen pitkää se alkaa näkyä epäjärjestyksenä ihmissuhteissa. Ihmissuhteet muodostuvat silloin hauskanpidon ja hyväksikäytön ympärille, ja ihmissuhteiden luonnollinen sisältö katoaa. Ihminen rakentaa silloin elämänsä sellaisen toiminnan ympärille, jollaisessa ei ole vakautta. Intohimo omaa kutsumusta kohtaan on vakaata liikuntoa, kuten myös oman vaimon ja omien lasten rakastaminen. Syvällä sisimmissään hän tiesi, että jonakin päivänä hänen elämäntapansa tulisi päättymään — että kun ikää tulisi hiukan lisää, ei hän saisi enää asiakkaita; että ennemmin tai myöhemmin hän joutuisi huijauksistaan oikeuteen ja riittävän monen oikeustapauksen jälkeen vankilaan; että huumeidenkäyttö tekisi hänet laiskaksi, eikä hyvän työpaikan saanti olisi kohta enää mahdollista. Mutta tämän päivän nautinto siirsi huomisen tuskaa eteenpäin. Ihminen ei muutu, ennen kuin hänen on pakko — ja joskus on liian myöhäistä.

• Madeiran tärkeitä puhelinnumeroita:

http://www.madeira-web.com/PagesUK/medical.html

Taitavat puhujat ovat joskus narsisteja, joiden syvin motiivi on myydä kirjaansa tai tuotettaan. (#63)

37. Artikkeli: Osattoman kohtalo

Turistipaikoissa ravintolan edustalla on asiakkaiden kalastelijoita, jotka yrittävät houkutella asiakkaita. Jos Sastamalan Hovipiiassa olisi ihminen jakamassa flyereita, minkälaisen efektin se saisi aikaan? Tulisiko asiakkaita enemmän vai vähemmän?

Hän oli uskomattoman rujon näköinen. Hän oli lähes kalju, hänellä oli epäluonnollisen isot huulet, ja silmäpussit kielivät kovasta työnteosta mutta myöskin erikoisesta sisäisestä surusta, jonka sinäkin tunsit. Ruumiinrakenne ei viitannut Etelä-Eurooppaan, hän näytti aivan venäläiseltä rangaistusvangilta, ja myöhemmin saitkin tietää, että hän oli syntyjään Itä-Euroopasta.

Hän oli tullut tuolle saarelle aluksi lomamatkalle, myöhemmin jäädäkseen. Hän oli työskennellyt ensin joitakin vuosia tiskaajana, minkä jälkeen hän oli edennyt nykyiseen asemaansa. Ravintolasali oli hänen valtakuntansa, ja siellä hän totisesti osoitti kykynsä. Hänen jokainen askelensa kieli eräänlaista määrätietoisuutta ja varmuutta, hän osasi kävellä asiakkaan luokse aina oikeaa reittiä, hän oli erittäin taloudellinen eleissään ja sanoissaan ja kuitenkin hän teki kaiken tarvittavan.

Hän ilmiselvästi rakasti työtään, ja juuri tuo rakkaus loihti ravintolasaliin lämpimän ilmapiirin. Juuri hän oli ravintolasalin tunnelman luoja, vaikka tarjoilijoita oli monia. Ulkona kaikki muuttui, silloin kun hänen täytyi mennä ravintolan ulkopuolelle kalastelemaan asiakkaita sisään. Siellä hän ei ollut enää elementissään, aistit hänen sisällään vellovan epämukavuuden, kun hänen täytyi yrittää olla edustavan näköinen, mikä oli mahdottomuus. Tiesit tosiasiana, että yksikään turhamainen nuori ihminen ei katsoisi kahta kertaa häntä valitessaan ruokapaikkaa vaan kävelisi kylmästi ohi.

Hänen sisällään oli salattua surua, mikä näkyi lämpönä, jos kykeni näkemään pinnan taakse. Tuo suru oli mitä ilmeisimmin menettämisen surua, tietoisuutta siitä, että vaikka hän oli kaikin puolin kunnollinen ihminen ja vieläpä kyennyt aloittamaan uuden elämän toisessa maassa ja onnistunutkin siinä, hän oli jäänyt osattomaksi joistakin elämän iloista. Suru — vaikkakin useimmiten tarpeetonta itsesääliä — tuo ihmiseen vakaata lämpöä, toisin kuin nautinto, joka tuo täyttymyksen huuman mutta myös pettymyksen alhon.

Ystävystyit jonkin rikkaan pariskunnan kanssa, he viettivät talvensa aina lämpimissä maissa. He toistelivat jatkuvasti sanaa ”fu—”. Nainen puhui hotellilla järjestetystä show’sta, siitä että elämässä pitää olla jotakin viihdettä. Silloin tiesit, että tuo ”viihde”, mitä hän haki, oli pakenemista tyhjästä elämästä, elämästä vailla sisältöä. Nainen kritisoi Itä-Euroopasta tullutta tarjoilijaa siitä, ettei tämä puhunut tarpeeksi. Ymmärsit, ettei nainen nähnyt pinnan alle, hän ei nähnyt tuon tarjoilijan sisällä olevaa lämpöä.

Näemmekö koskaan sitä, mitä toinen todella on, näemmekö koskaan hetkeksikään ulkokuoren taakse? Entä onko toisen ajatusten ja tunteiden oppiminen toisen todellista näkemistä? Näemmekö jatkuvasti vain pinnan, silloinkin kun kuvittelemme näkevämme jonkin syvemmän ominaisuuden? Älyn korostaminen on turhamaisuuden muoto, ja ihminen joka mittaa toista älyn kautta, näkee yhä edelleen pelkän pinnan, samoin tunne-elämään keskittyminen on pinnallista näkemistä. Monet muut ominaisuudet, kuten urheilullisuus ja niin kutsuttu sosiaalisuus, ovat samanlaisia pinnan muotoja. Näemme toisen sen kautta, mitä arvostamme, tai ehkä sen kautta, mitä meiltä puuttuu, mutta näemmekö koskaan tämän taakse?

Ajatukset ja tunteet ovat erilaisia ”minän” reaktioita, niin ollen ne kumpuavat menneestä, sillä ”minä” on menneisyyden kiteytymä. Jos opimme tuntemaan toisen ajatukset ja tunteet, emme kenties koskaan näe toista sellaisena, kuin hän on, sillä näkemisen on tapahduttava nykyhetkessä, eikä siis muistin kautta tapahtuvaan toisen tuntemiseen voi sisältyä tällaista välitöntä näkemistä.

Entä olemmeko koskaan nähneet omaa itseämme sellaisena, kuin olemme? Se vaatii hetkellistä vapautumista ”minä”-kentän piiristä, ja kuitenkin jokapäiväinen elämämme, ehkä lapsia lukuun ottamatta, näyttää olevan jatkuvaa liikettä ”minä”-kentässä — minun perheeni, minun urani, minun menestykseni. Vain silloin, kun mieli on vapaa ”minä”-kentästä, voi tapahtua toisen näkeminen sellaisena, kuin tämä on. Ensisijaista on siis vapautua omasta menneisyydestä, päästä ”minä”-kentän yli, sillä silloin, kun ei ole ”minää” näkemässä, ei ole ”sinääkään”.

Näkemisen hetkellä välimatka kahden ihmisen välillä lakkaa olemasta, mikä ei tarkoita, että nuo kaksi ihmistä olisivat yhtä, vaan että kaikki mielen rajat yksilön sisällä häviävät hetkeksi, jolloin tapahtuu todellisuuden näkeminen sellaisena, kuin se on — mihin sisältyy toisen näkeminen mutta myöskin luonnon ja muun niin sanotun ympäröivän todellisuuden näkeminen. Ihminen ei näe silloin todellisuutta keskuksesta käsin vaan keskus on hävinnyt, jolloin ihminen ON tuota todellisuutta.

Kun lähdit hotellilta, kävit antamassa tarjoilijalle rahaa. Olitte sielunveljiä surun liikunnossa, ja kaikkinainen elämän onni tulisi luultavasti kaihtamaan sinut siinä missä hänetkin. Ja juuri siksi näitte syvemmälle.

• Madeira valittiin vuonna 2015 maailman parhaaksi matkakohteeksi:

http://www.visitmadeira.pt/

• Adyashanti, yksi maailman viisaista:

http://www.adyashanti.org/

Ulkomailla turistirysissä nuoret tyrkyvttävät flyereita joka kulmassa saadakseen asiakkaita ravintolaan. Se on rasittavaa, mutta on normaali käytänne. Parasta on vain kävellä ohi. (#61)

IV etappi: Ensimmäistä kertaa yksin maailmassa

Marraskuu 2010 – Maaliskuu 2011

Madeiran lumihuiput, 100 metria jyrkät rinteet, kivikkoiset niemet, sisämaan välimerelliset lehtipuut ja pensaat sekä kaupunginpuistojen kukkaloisto tekevät siitä yhden maailman kauneimmista saarista. Taustalla näkyy saaren itäkäkärkeä. (#59)

36. Kuinka toimit sisilialaisessa postikonttorissa?

Ensimmäinen tunti:

1: Kävele postikonttoriin lähetettävän paketin kanssa. Postikonttori on oikeasti eläkkeellä olevien kokoontumispaikka. Valmistaudu siihen!

2: Jonota ensimmäiset puoli tuntia. Kun sinun vuorosi tulee, pyydä iloisesti paketointitarvikkeita. Niitä ei myydä postikonttorissa! Kävele kaupungin ainoaan tupakkapaikkaan ja pyydä heiltä käytetty paketti. Uusia he eivät kuitenkaan myy.

3: Paketoi. Muista, että värin pitää olla juuri oikea!

Toinen tunti:

4: Jonota puoli tuntia. Pyydä postimerkkiä. Ai niin, sisilialaisessa postisssa ei myydä postimerkkejä.

5: Mene uudestaan tupakkakauppaan. Pyydä postimerkkejä. Ai niin, kuinka paljon? Unohdit pyytää hinnan. Osta varmuuden vuoksi 15 euron edestä.

6: Palaa postiin.

Kolmas tunti:

7: Jonota puoli tuntia. Pyydä EMS-lähetyskaavaketta. Virkailija hakee sitä 15 minuuttia. Ihan vain siksi, että tämä on Sisilia.

8. Pyydä saada täyttää kaavake tiskillä. Virkailija kieltäytyy.

9. Täytä kaavake poissa tiskin luota. Ota samalla uusi jonotusnumero. Neljäs tunti alkaa lähestyä.

Neljäs tunti:

10. Sinulla on paketti, joka on paketoitu. Sinulla on 15 euroa postimerkkejä. Sinulla on EMS-lähetyskaavake.

11. Virkailija katselee kaikkea epäilevästi. Kaikki toimii kuin hidastetussa filmissä. Yksinkertainen asia vie 15 minuuttia. Jos sinulla on tuuri. Jos sinulla on huono tuuri, kaikki maksaakin 15 euroa 10 senttiä. Silloin sinun on käytävä vielä kerran tupakkakaupassa. Virkailija ei sinua armahda.

Olet ollut postissa 3 tuntia 35 minuuttia. Ja tämä meni hyvin. Jos asiat menevät huonosti, vietät postissa 5 tuntia. Älä koskaan suutu virkamiehelle! Hän tekee työnsä hitaasti, koska vastustaa sisimmissään virkavaltaa, ylempiään. Näin minulle kerrottiin. Sinä olet hänen alaisensa.

Kyse on vallasta. Kun kaikki muu elämänsisältö on kadonnut, valta jää.

Tätä tehdään sisilialaisessa postissa, jos sattuu sopiva pöydänkulma löytymään. Useimmiten jokainen mahdollinen nukkumispaikka on varattu. (#74)

35. Sisilialaiset jäähyväiset

Oli viikonloppu ja hän vakuutti, että junia menisi. Lähimmälle asemalle oli 10 kilometriä. Gianfranco heitti minut sinne. Aikani oli tullut päätökseen.

Junia ei kuitenkaan mennyt. Oli jokin katolinen juhlapyhä, eikä sinä päivänä mennyt junia. Olin yksin keskellä ei-mitään. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut kävellä takaisin majatalolle. 15 kilon matkalaukun kanssa siinä ei ollut järkeä. En edes osannut tietä takaisin.

Lähellä kulki valtatie. Kävelin valtatien liittymään ja aloin liftata. Näin kyllä kyltin, ettei valtatien reunassa saisi seistä, mutta eiväthän sisilialaiset niin julmia sentään ole, ettei kukaan ota kyytiin, eiväthän. Eiväthän? Kyllähän!

Odotin tunnin, odotin kaksi. Kukaan ei ottanut kyytiin. Vain eräs fiksun näköinen mies pysähtyi, mutta hän oli menossa vain muutaman kilometrin päähän.

Sisilialaiset ovat armottomia. Sen olin oppinut jo aikaisemmin. He kohtelevat ihmisiä kuin koiria. Kun Gianfranco lähti asioilleen, hän kohteli minua kuin koiraa: “Lähden pariksi päiväksi. Terve!” Ruokaa joko oli tai sitten ei ollut.

Paras vaihtoehtoni oli palata juna-asemalle. Siellä oli sentään ravintola. Katselin niittyä, joka aukesi juna-aseman vieressä. Teki mieli kävellä sinne ja jäädä sinne. Ikuisiksi ajoiksi. Elämässä ei ollut juuri mieltä.

Gianfrancokin oli varmaan tajunnut, että on pyhäpäivä, mutta eipä hän tullut hakemaan. Kyllä se selviää. Se on sisilialaista ajattelua.

Sain sentään syötyä lounaan. Siinä vaiheessa oli pakko siirtyä radikaalimpiin vaihtehtoihin.

– Onko sinulla kaveria täällä? kysyin tarjoilijalta.

– Miten niin?

– 50 euroa Trapaniin. 50 euroa Trapaniin.

50 euroa on jo sen verran rahaa, että se herätti kiinnostusta. 20 minuutin päästä tarjoilijan kaveri saapui autolla paikalle. Teimme kaupat. 50 eurolla Trapaniin. Alkoi jo hämärtäää, sillä oli joulukuu ja olin lähtenyt Gianfrancon kanssa liikkeelle puolenpäivän jälkeen.

Saavuimme pimeässä hotellille. Aamulla oli herätys viideltä. Luotin aina omaan sisäiseen kellooni enkä koskaan käyttänyt herätyskelloa. Nyt sekin ensimmäistä kertaa epäonnistui. Tilasin respasta taksin viideksi. Heräsin puoli kuudelta. Odottaisiko taksikuski vielä? Ei Sisiliassa! Taksikuksi oli palannut unten maille.

Lähdin kävelemään ulos. Löysin kadunkulmasta auki olevan kahvilan, joka oli täynnä juhlijoita ja aamutyöntekijöitä. “Car, car! Airport! Fast, fast!” Sisiliassa mikään ei toimi näin. Ensimmäinen lause aukaisee keskustelun. Sen jälkeen keskustellaan puoli tuntia. Jokainen kahvilassa olija osallistui keskusteluun. Mistä nyt auton saisi? Vaikka suurin osa oli tullut autolla paikalle! Mutta enhän nyt minä sentään lähde auttamaan!

Puolen tunnin keskustelun jälkeen mitään ei ollut tapahtunut. Jokainen joi laiskasti omaa kahviaan. “Fast! Fast!” huusin. Kukaan ei tehnyt mitään.

Lopulta lähdin pois kahvilasta. Tapasin kaksi miestä ulkona. Tarjosin heille 50 euroa matkasta lentokentälle. Onhan jokaisen pakko tietää lentokenttä Trapanissa. Onko joku pirkkalalainen, joka ei tiedä, missä lentokenttä on?

Lähdimme ajamaan kohti lentokenttää. Ajo tapahtui tavattoman hitaasti, vaikka tiet olivat tyhjiä. Saavuimme parinkymmenen minuutin päästä risteykseen, jossa selvästi luki “Airport” ja siinä oli vielä lentokoneen kuva.

Mies ajoi risteyksen ohi! Sillä hetkellä tiesin, että homma muuttuisi vitsiksi. Olisin voinut mainita siitä, mitä näin, mutta päätin jättää väliin. Katsoin, kuinka pitkälle he ajaisivat.

Lopulta olimme jossakin pienellä tiellä keskellä metsää. He olisivat voineet tehdä minulle mitä tahansa! He kuitenkin tekivät U-käännöksen ja lähtivät palaamaan. Menimme risteyksen ohi uudestaan ja sitten he taas kääntyivät. Mies ajoi toistamiseen risteyksen ohi!

Kuinka monta kertaa hän sen tekisi? Tämä alkoi olla mielenkiintoista. Palasimme keskelle metsää, jossa hän kääntyi ympäri ja alkoi taas palata. Palasimme risteykseen, jossa juuri silloin sattui olemaan auto. Mies kysyi toisen auton kuskilta, missä lentokenttä on. Toisen auto kuskin osoitti viittaa, josssa luki “Airport” ja jossa oli lentokoneen kuva. Vasta silloin oman autoni kuski tajusi valita oikean tien.

Kaikki oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Tiesin, etten ehtisi koneeseen. Mies yritti aivan turhaan ajaa loppumatkan kovaa. Hänen vieruskaverinsa sätti häntä suureen ääneen. Kun vihdoin saavuimme lentokentälle, näin koneeni nousevan ilmaan. “Tuolla se menee”, sanoin.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä lentoasemalle. Sen verran sisilialaiset huijarit auttoivat, että kantoivat laukkuni sisälle. Älkää hyvä Jumala pyytäkö 50 euroa, jos mokaatte kaiken, ajattelin mielessäni. Alkää hyvä Jumala pyytäkö 50 euroa, jos ette edes tiedä, missä lentoasema on!!!

Mutta niin vain ajaja ojensi kätensä ja sanoi: “50 euros, please!” Mitä olisin voinut tehdä? En jaksanut tapella, olin niin väsynyt. Heidän sisilialainen käytöksensä huvitti suuresti. Juuri tällaisia sisilialaiset ovat. Juuri siksi tässä maassa mikään ei toiminut. Kaikki puhuvat, kukaan ei tee mitään! Majataloni isäntä oli jo sanonut, että kaikki EU:n Sisiliaan syytämät rahat katoavat tyhjiin. Jokainen vetää välistä, ja varsinaiselle rahoituskohteelle ei jää penniäkään. Ei Sisilia mihinkään muutu. Se on täysin järjetöntä, isäntäni toisti usein.

Siispä annoin 50 euroa täysin turhasta kyydistä. Menin lentoyhtiön tiskille ja he saivat järjestettyä lennon seuraavaksi aamuksi, toki mukavalla lähes 100 euron lisämaksulla. Makoilin koko päivän ja yön lentoasemalla ja mietiskelin asioita.

Sisiliassa on 1 000 vuotta tehty asiat juuri niin, kuin ne on tehty. Ensin puhutaan tunti, ja sitten tehdään vähän. Jopa Kummisetä, mafian pomo, paljastui lopulta lammasfarmariksi. Hän hoiti asioitaan lammasfarmilta käsin, eikä hänellä ollut mitään moderneita yhteydenpitovälineitä. Asiat hoidettiin puhumalla kasvotusten,

Mutta jos yksi oli varmaa, niin se, että sisilialaiset tunsivat julmuuden. Se oli sitä, että jättää toisen kahdeksi päiväksi ilman ruokaa ja sanoo lähtiessään: “No, minä tästä lähden”. Se oli sitä, ettei kykene antamaan edes euroakaan periksi, vaikkei osaa ajaa lentokentälle. Se oli sitä, että koirat jätettiin kuolemaan, koska eläinlääkärille ei haluttu maksaa.

Mutta on siellä paljon hyvääkin. Ihanaa luontoa, lempeää säätä, hiljaista maalaiseloa pienissä kylissä, joissa mikään ei ole muuttunut tuhanteen vuoteen. Jos haluaa paeta maailmaa, kannattaa mennä Sisiliaan. Mutta eurooppalaista saarta siitä ei koskaan tule!

• Sisilian ihmeellisyys on se, että pienistäkin kaupungeista löytyy kaikki tärkeimmät vaatebrändit. Vaatekauppoja on vieressä kymmenittäin! Jos rakastaaa shoppailua, kannattaa aloittaa vaikka Trapanista!

http://www.italia.it/en/discover-italy/sicily/trapani.html

 

Sisilialainen katu on ihana. Siellä suositaan pieniä autoja kätevyyden vuoksi. Tuhat vuotta sitten kaikki oli samanlaista, mutta autojen tilalla oli hevoset. Sisiliasssa mikään ei muutu, ellei ole pakko. (#73)

 

34. Talo vailla hengetärtä

Talon hengen luovat talon asujat. Jokainen talo on omanlaisensa. Älykäs ihminen luo tiukan tunnelman ja rakastava ihminen luo lämpimän tunnelman. Aina joskus on niinkin, ettei mitään tunnelmaa ole.

Kun mitään tunnelmaa ei ole, talo on pelkät huonekalut ja seinät. Ihmiset voivat siellä toimia, mutta kaikesta toiminnasta puuttuu ydin.

Mitä me olemme? Keho, sydän ja mieli. Paljon enemmän kuin pelkkä keho. Siksi kehoon samaistuminen tuottaa hengettömän talon, vaikka ihminen olisi älykäskin. Me haluamme ja rakastamme lämpöä.

Calatafimin talo oli täysin hengetön. Se oli pelottavaa. Se johtui luultavasti aviokriisistä. Mies ei halunnut viettää aikaa kaupunkiasunnossa eikä nainen maaseudulla. He olivat eriytyneet.

Saaatoin kuvitella, kuinka täynnä henkeä talo oli ollut, kun he olivat olleeet nuorempia. Heillä oli ollut lapset talossa. Lapsi löytää maaseutuasumuksesta miljoona kiinnostavaa paikkaa. Kaikki oli ollut riemua ja iloa. Sitten lapset olivat kasvaneet aikuiseksi ja etääntyneet talosta. Gianfranco toivoi Stefanosta jatkajaa. Toinen lapsista Sergio kiersi maailmaa ja seurusteli brasilialaisen kanssa.

Stefano oli koulutukseltaan biologi, joten hän olisi sopinutkin jatkajaksi. Talo oli komea itsessään, mutta sisustus pilasi sen. Kaikki oli jotenkin raskasta: raskaita lipastoja, raskaita kaappeja, tummia värejä. Talosta olisi pitänyt viedä ulos kaikki kalustus, vaikka sillä saattoi olla arvoa. Se olisi pitänyt korvata keveämmillä ja iloisen värisillä kalusteilla. IKEA:n kalusteet olisivat sopineet sinne kuin nenä päähän. Kivilattiat olisi pitänyt päällystää laminaatilla. Kaikkeen olisi pitänyt saada keveyttä, väriä ja pehmeyttä. Sitten siitä olisi saanut upean hostellin.

Talo eli selvästi välivaihetta. Kaikki riippui Stefanosta. Jos hän ei jatkaisi tilaa, se olisi farmin kuolema. Jos hän jatkaisi tilaa, se alkaisi taas kukoistaa. Gianfranco halusi ostaa itselleen pienen asunnon kaupungista. Se kertoi avioliiton tilasta.

Stefano oli naimaiässä. Hänellä oli tyttöystävä. Muutama lapsi ja paikan remontoimista, ja kaikki olisi taas kuin uutta. Talo heräisi henkiin pitkän kylmän kauden jälkeen. Siitäkin talosta voisi tulla niin hieno! Lapset voisivat asua yläkerrassa ja vierashuoneet voisi jättää asiakkaille. Hyvin toimivana hostellina edes oliivifarmi ei olisi tarpeellinen. Sen voisi vuokrata jollekulle toiselle.

Talo on kuin ihminen. Siinä on hyviä ja huonoja kausia. On kukoistusta ja rappeutumista. Olit itse kulkenut kohti rappeutumista, eikä sille aina voinut mitään.

Tiesin, että yksi ihminen voisi muuttaa kaiken. Yksi ihminen, joka ymmärtäisi,  mistä elämässäsi oli kyse. Kykenisit samaan kuin kaikkein suurimmat nimet: Tolle, Adyashanti, Krishnamurti. Mutta se vaati juuri sitä, että yksi olisi sen tajunnut. Että yksi olisi kuunnellut. Kyllä täältä tulee, kunhan järjestetään asiat kuntoon.

Asunto, webbisivut, kiertueet. Ne ovat normaalia valaistuneen ihmisen arkea. Adyashanti loistaa Kaliforniassa. Tolle loistaa Kanadassa. Eurooppa tarvitsee omat valaistuneet. Mutta me emme ole valmiita tekemään paljonkaan toisen eteen.

Jos jollakulla on urheilullista kapasiteettia tai älyn kapasiteettia, hän yleensä saa auttajia ympärilleen. Mutta mitä tapahtuu, jos ihmisellä on oivalluskyvyn kapasiteettia? Sitä ei tunnisteta, koska sen tunnistaminen vaatii oivalluskykyä. Se että Krishnamurti sai niin paljon apureita, on täysin poikkeuksellista. Normaalisti valaistuneiden ympärillä on varsin pieni joukko.

Mutta mitä valaistuminen pohjimmiltaan on? Se on kykyä nähdä kaikki jatkuvasti ilman menneisyyttä. Jatkuvaa nykyhetken virtaa. “Minän” on kuoltava, jotta se olisi mahdollista, sillä “minä” on menneisyyden kiteytymä. “Minä” teen tätä, näin “minä” elän. Se on menneisyyttä.

Ajattelit Calatafimin taloa, joka eli rappeutumista tällä hetkellä. Sen oli muututtava paremmaksi. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Stefano ottaisi sen hoteisiinsa. Ja minun on valaistuttava tai — .

Oivallus on valaistumisen esiaste. On ihmisiä, jotka oivaltavat paljonkin, mutta vasta jatkuva oivalluksen virta tekee ihmisestä valaistuneen. Yhtä lailla se voi olla rakkauden virta. Rakkaudella, oivalluksella ja ilolla ei ole eroa, mutta vasta pysyvä virta tekee ihmisestä poikkeuksellisen. (#72)

33. Chambi melkein hävisi

Chambin vatsaan ilmestyi erikoinen kuoppa. Se oli kuin puolikkaan kananmunan kokonainen tyhjä pallo. Kukaan ei ei tiennyt, mikä se oli. Sastamalassa olisi oltu yhtä ihmeissään.

Me katselimme sitä viikon, ja sitten siihen alkoi muodostua valkoista eritettä. Heidän olisi jo viimeistään tässä vaiheessa pitänyt tietää, mistä on kyse. He olivat kuitenkin harrastelijoita oliivitarhauksessa, ja siksi heiltä puuttui paljon yleistä tietämystä luonnon keskellä asumisesta.

Kolmantena viikkona katsoessani Chambin  vatsaan näin siellä liikuskelevan toukkia. Chambin vatsaan oli raatokärpänen pesinyt munia ja nyt ne alkoivat kuoriutua. En ollut ollenkaan moksiskaan.

Isäntä Gianfranco ja poika Stefano tuntuivat olevan enemmän kauhuissaan. Ei kuitenkaan sen vuoksi, että koiralle voisi tapahtua jotakin, vaan siksi, etteivät he kyenneet katselemaan vatsassa olevia toukkia.

Oli ihmeellistä, että minä, joka olin kuitenkin kaikin puolin herkempi, en pelännyt näkyä. Ne olivat vain toukkia. Stefano kertoi, että kun koirille tapahtui jotakin, niiden annettiin vain kuolla. Eläinlääkäri maksoi liikaa. Minä en hyväksynyt sitä.

Vaadin eläinlääkärin paikalle tuomista. Oikeastaan he eivät lopulta tuoneet eläinlääkäriä vaan tutun, joka opiskeli sellaiseksi. Proseduuri oli varsin yksinkertainen. Opiskelija poisti pinseteillä yksitellen jokaisen toukan. Niitä oli nyt jo kymmeniä. Juuri siksi Chambi oli kolmannella viikolla kadonnut näkyvistä. Se oli aistinut kuolevansa.  Silloin koira etsii rauhaisan paikan maastosta ja jää odottelemaan kuolemaa.

Osa toukista oli kuitenkin kaivautunut jo niin syvälle, etteivät pinsetit auttaneet. Opiskelija kaatoi sterilointiaineitta toukkien käytäviiin. Ennen pitkään ne sitten sieltä kaivautuivat ihmisten ilmoille, koskapa olisivat muuten menehtyneet hapenpuutteeseen.

En ole julma, mutta kykenin seuraamaaan prosessia alusta loppuun ilman paniikkia tai etovuuden tunnetta. Sen sijaan Gianfrancolla ja Stefanolla oli vaikeuksia. He pitelivät koiran jaloista kiinni, mutta pitivät silmiään kiinni. En oikein ymmärtänyt sitä. Kyse oli vain biologisesta tapahtumasta; kärpästenkin on lisäännyttävä. Toki Jumala on sen järjestänyt varsin ikävällä tavalla. Normaalisti kärpäset kuitenkin munivat varmaan kuolleisiin eläimiin.

Entä mikä puolipallon kokoinen haava Chambin vatsassa oli? Sekin selvisi. Kyse on sterilisaatioon liittyneestä leikkaushaavasta, joka sitten sattui aukeamaan jonkin toiminnan yhteydessä. Kun toukat saatiin pois, Chambi tervehtyi nopeasti.

Puolitoista vuotta myöhemmin taistelin muidenlaisten ongelmien kanssa. Mieleni oli sekaisin, ja eräs ihminen – niin uskomattomalta kuin se kuulostaa – kykeni tunkeutumaan mieleeni. Hän oli erään urheilijan henkivartija, joten en voinut moittia häntä siitä, että hän halusi suojella palkanantajaansa. Minua se kuitenkin pelotti suuresti.

Eräänä yönä, kun henkivartija tunteutui mieleeni, kutsuin: “Chambi, Chambi!” Ja niin vain Chambi saapui Sisiliasta käsin mieleeni. Huomasin, että hän heti tunnisti minut ja alkoi sen jälkeen ahdistella henkivartijaa. Henkivartija katosikin pian pois ja jätti ahdisteluni sikseen. Chambi oli suojellut minua.

Olin halunnut Chambin jäävän eloon, ja nyt olin saanut siitä palkkioni! Huomasin, kuinka Stefano ihmetteli Chambin käytöstä Sisiliasta käsin. Hän arvasi, että juuri minä olin kutsunut Chambieta. Stefano ei antanut Chambin enää juoksennella vapaasti vaan piti sitä enemmän kytkettynä. Silloin Chambi ei voisi suojella mieltäni samalla tavoin.

En kuitenkaan pelännyt henkivartijaa. Hän oli vahingoittanut minua kerran, mutten uskonut hänen menevän pitemmälle. Lähetin viestin hänen seuralleen: antakaa henkivartijan jäädä töihin, vaikka hän töpeksikin aikaisemmin. Se kuinka henkivartija töpeksi, on kokonaan oma tarinansa. Niin uskomaton, ettei sitä yksikään usko kuin se, joka oli osallisena tapahtumissa!

Chambi-koira suojeli minua henkivartijan hyökkäykseltä. Henkivartija oli aina yövuorossa ja halusi kiusata kustannuksellani. Vaikka mielen maailmassa ei voi tappaa, siellä voi vahingoittaa, (#70)

32. Tyttö joka yritti olla poika

Sastamalan tyttöjen ei tarvitse lähteä armeijaan, mutta toista se on Israelissa. Kaksivuotinen armeijapalvelus on pakollinen. On outoa, että Suomen tasa-arvoa kannustavassa ilmapiirissä puhutaan niin vähän armeijasta. Ai niin, tytöt eivät osaa ampua. Tytöt eivät jaksa kantaa täysvarustusta. Mutta onko se niin? Vai onko se vain stereotypia? Tasa-arvoa halutaan, mutta samalla toisilta säästyy vuosi parhaasta nuoruudesta.

Tyttö oli Israelista ja hän oli juuri saanut kaksivuotisen armeijapalveluksen päätökseensä. Se oli pakollista. Tyttö huokui kaikessa tekemisessään testosteronia väärällä tavalla. Hän tuli viikoksi vapaaehtoiseksi.

Omistaja Gianfrancolla oli 150-kuutioinen kevytmoottoripyörä, jolla oli mukava hoidella kauppa-asioita. Helppoa se ei kuitenkaan ollut. Tie oli mutkainen, kuoppainen ja kapea – jos vastaan tuli auto, oli vaara aina olemassa.

Ajelin aina hiljakseen, eikä se sittenkään ottanut aina sujuakseen. Gianfranco näytti minulle, miten kevytmoottoripyörällä lähdetään liikkeelle ja siinä kaikki oppi suuriin piirtein oli. Minulla kesti kolme kertaa, ennen kuin lähtö onnistui.

Kun tyttö näki minun ajavan 150-kuutioista, hänkin halusi ajaa sillä. Olin moderni mies, joten minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta Gianfranco tuli sanomaan minulle: “Hei, hän on tyttö.”

Israelilainen tyttö järjesti kohtauksen myöhemmin sisätiloissa. Hän oli sitä mieltä, että häntä aliarvioitiin. Omistajan poika Stefano puhui hänen kanssaan, sillä Gianfranco ei jaksanut lähteä moiseen jankkaukseen. Myöhemmin kun olin tytön kanssa Stefanon kanssa, opetin hänelle liikkeellelähdön. Hänellä taisi mennä myös kolme kertaa, ennen kuin se onnistui.

Stefano tuli katselemaan vasta, kun kolmas yritys oli meneillään. Kun tyttö lähti liikkeelle, Stefano piikitteli minua: “Hän onnistui ensimmäisellä kerralla!” Vastasin, että se oli kolmas kerta. Se tyynnytti Stefanon. Tämä oli miehistä taistelua. Jos tyttö oppisi 150-kuutioisella ajon nopeammin kuin mies, sitä sietäisi hävetä. En tosin olisi hävennyt sitä. Lähinnä olisin pitänyt sitä naurettavana ajatteluna.

Tyttö oli poissa vartin verran ja kun hän palasi, hän käyttäytyi omituisesti.

– No miltä tuntui? huikkasin.

– Ei se ollutkaan niin helppoa, kuin luulin, hän sanoi erikoisesti.

Huomasin, että pyörän etupeili oli hajonnut. Pyörä oli niin vanha, että siinä oli vain yksi peili. Oliko tyttö kaatunut?

– Tapahtuiko siellä jotakin? kysyin. – Miksi peili on noin?

– Ei mitään, tyttö sanoi. – Se ei vain tuntunut ihan luonnikkaalta.

Myöhemmin tyttö ei suostunut käyttämään 150-kuutioista, vaikka olisi pitänyt käydä kaupassa. Tyttö ei ajanut enää ollenkaan sillä. Silloin arvasin, että hän oli kaiketi kaatunut. Hän yritti kaikessa olla kuin mies, eikä ymmärtänyt, että siinä ei ollut mitään järkeä. Hänestä tulisi siis miestä imitoiva nainen.

Tytön kanssa oli rasittava elää, sillä hänen vastauksensa jokaiseen kysymykseen oli “ei”. Se tarkoitti, ettei hän tarvinnut apua missään, vaikka oikeasti tarvitsi. Hänen huoneensa oli pimeä, koska puiset ikkunalaudat suojasivat hiekkamyrskyiltä.

– Avataan puiset ikkunalaudat, ehdotin. – Saat valoa.

– Minä tein sen jo, hän täräytti.

– Laitetaan lattialle mattoja, ehdotin.

– Eikä, hän vastasi.

Aina joskus tein hänelle aamiaisen valmiiksi. Valmistin espressoa ja leikkasin leipää. Hänen ei tarvinnut muuta kuin istua pöytään. Hän ihmetteli sitä suuresti. Miksi nähdä vaivaa hänen vuoksensa?

Pikkuhiljaa hänen negatiivisuutensa tarttui ja aloin ajatella, että miksi vaivautua. Vastaus kaikkeen positiiviseen oli “ei”. Takana oli kuitenkin miehen katala juoni.

Loppuviikosta hän kuitenkin hiukan pehmentyi, ja joskus asetteli ruokavälineet valmiiksi pöytään. Olimme joskus kahdestaan, kun Gianfranco meni asioille, ja se oli intensiivistä sekä haastavaa. Istuimme toisiamme vastapäätä, niin kuin kuului, mutta puhuttavaa oli vaikea löytää.

– Miksi teet vapaaehtoistöitä? hän kysyi.

– Koska en osaa oikein enää tehdä sitä, mitä tein aiemmin. ATK-ohjelmia.

– Mutta eikö tämä ole kamalaa? Täällähän ei toimi mikään.

– On tämä vähän vaikeaa. Mutta minkäs teet –

Ja sitten menimme hiljaiseksi ja sanani sekosivat. Tilanne oli liian kiusallinen. Muutaman kerran hän saapui oma-aloitteisesti keskustelemaan kanssani iltaisin, kun näpräsin tietokoneen kanssa. Hän ei kysynyt mitään tärkeää, mutta hän halusi siten osoittaa, että oli vielä “tyttö”.

Siis hän kykeni tekemään kaikki arkiaskareet itse – paitsi ajamaan kevytmoottoripyörää – mutta juttelemaan hän tuli siksi, ettei halunnut osoittaa olevansa sosiaalisesti kylmä. Sen verran hän oli sallinnut jättää “tyttömäisyyttä” itselleen: puhua toisen kanssa ilman asiaa. Ilman sitä hän olisi käynytkin miehestä.

Paljon meillä ei ollut puhuttavaa: armeijan käynyt nuori tyttö, joka halusi kaikessa olla miesten veroinen; ja nelikymppinen mies, jolle armeija oli ollut elämän vastenmielisimpiä kokemuksia ja joka oli sydämeltään kaikkea aseiden käyttöä vastaan. Edes sodan aikana en tappaisi.

Hän ei tuntenut edes Bruce Springsteeniä, vaikka kehui musiikkitriviallaan. Yhden pelon hänestä kuitenkin löysin. Kun sain tietää villisikojen pyörivän lähistöllä, halusin saada hänet mukaan ulos katselemaan. Hän ei kuitenkaan halunnut. Syyn täytyi olla siinä, että hän pelkäsi villieläimiä! Pojat ja tytöt ovat sittenkin erilaisia.

Kaksikymmentä vuotta sitten the Bossin nimen tietämättömyys olisi ollut aukko yleissivistyksessä. Nyt Springsteen on kuitenkin jo eilisen sankareita. Keikat vetävät, mutta levymyynti on vähäistä. Rolling Stones valitsi hänet muutama vuosi sitten maailman parhaaaksi keikkamuusikoksi. (#69)

31. Tarvittiin mies Suomesta

Luteet ovat yleistyneet viime vuosina, ja yksi syy on varmasti matkailun lisääntyminen. Luteet voivat majoittua matkailijan avoinna olevaan laukkuun ja siirtyä sieltä uusiin maisemiin. New York on maailman ludekeskus. Iltalehdessä oli isoilla kirjaimilla juttu “New Yorkin luteista”, vaikka ne ovat olleet siellä vuosikymmeniä. Lude on sitkeä ja älykäs. Ihmiset aliarvioivat sitä suuresti. Joskus se saa aikaan jopa avioeroja.

Isäntäni Gianfranco De Gaetano oli pohjimmiltaan ilkea mies. Ludeongelma oli ollut jo puoli vuotta, eikä hän maininnut siitä sanaakaan. Itävaltalainen tyttö oli tuonut kuulemma luteet. Gianfranco perheineen oli tehnyt juuri väärin, ja siirtynyt huoneesta toiseen, jolloin luteet seurasivat perässä. Luteita oli jo melkein kaikissa huoneissa. Kun sain tietää luteista, kauhistuin. Tiesin, minkälaisia kiusankappaleita ne ovat.

Minun tehtäväkseni jäi luteiden hävittäminen. Kuuden huoneen hostellissa se ei ole kovin helppoa, jos luteet ovat vallanneet jo suurimman osan huoneista. Gianfranco kertoi, että joskus hän heräsi, kun kymmenet luteet kuljeskelivat hänen patjallaan. Minun oli tehtävä suunnitelma luteiden eroon pääsemiseksi.

Aivan ensimmäiseksi kerroin Gianfrancolle, että kyse on äärimmäisen vakavasta ongelmasta. Se voi tuhota koko hostellibusineksen. Gianfranco oli onneksi älykäs ja kävikin ostamassa minulle heti höyrysuuttimen ja myrkkyä. Höyrysuuttimesta tuli yli 100-asteista höyryä. Sisilialaiseen tapaan sekin hajosi melkein heti, mutta oli kuitenkin käyttökelpoinen.

Ensiksi suojasin oman huoneeni. Laitoin myrkkyä sängynjalkojen ympärille. Näin luteet eivät pääse yöllä sänkyyn. Pääsääntöisesti luteet oleilevat patjassa, sängyn rungossa tai sitä lähellä olevissa lattialistoissa. Onneksi sänkyni oli vielä puhdas luteista, sillä puremia ei yöllä tullut.

Luteiden hävitys alkoi joka ikisen tavaran läpikäymisellä. Steriloin tavaran ensin höyrysuuttimella ja sitten asetin sen kahteen muovipussiin. Näin tyhjensin huoneen ensin tavaroista. Luteita löytyi mitä oudoimmista paikoista, jopa taulujen takaa, missä ne ajattelivat olevansa turvassa.

Toiseksi siirsimme kaikki patjat erääseen huoneeseen. Tarkoitus oli kuumentaa se 70-asteiseksi, mikä riittäisi luteiden tappamiseksi. Seuraavaksi steriloin sängyn rungon ja lattialistat. Nyt huone oli tavallaan puhdas, sillä sterilointia saattoi jatkaa joka päivä lattialistojen ja sängyn rungon osalta. Vuodevaatteeet pesimme 70 asteessa ja asetimme muovipusseihin pesun jälkeen.

On sanomattakin selvää, että huoneen sterilointi höyrysuuttimella on hidasta ja raskasta. Heidän oli odotettava puoli vuotta, että löytyi tarpeeksi hölmö ihminen tekemään sitä. Toisaalta se oli haaste, josta moni ei olisi selvinnyt. Juuri tarkkuuteni oli avain kaikkeen. Kun kaikki patjat oli siirretty huoneeseen, jossa oli kamiina, yritimme lämmittää sen 70-asteiseksi. Emme siinä aivan onnistuneeet. Yön aikana näin, kuinka luteita ilmestyi seinälleni. Ne pakenivat kuumuutta. Liiskasin jokaisen yksitellen. Olikohan strategiamme sittenkään hyvä? Luteet vain siirtyivät paikasta toiseeen.

Mutta homman idea olikin se, että jatkoin päivittäin puuduttavaa sterilointia. Steriloin huoneita yksi kerrallaan ja palasin alkuun. Kukaan täysijärkinen ei minun lisäkseni olisi suostunut työhön.

Noin kuukauden jälkeen joka ainoa tavara oli steriloitu ja siirretty muovipussiin. Olin saanut nukuttua eivätkä luteet olleet häirinneet. Netistä luin, että pahimmillaan luteet kiipeävät kattoon ja pudottautuvat sieltä sänkyyn, jos sängynjalat on myrkytetty. En uskonut siihen. Tai ehkä yksi lude tuhannesta voi olla niin fiksu.

Mikä sitten eteen? Netistä luimme, että luteet voivat säilyä hengissä jopa vuoden. En uskonut siihen. Joissakin erityisissä tapauksissa kyllä, mutta normaalisti ei. Uskoin, että jos muovipussien sisällä oli luteita, ne kuolisivat sinne muutamassa kuukaudessa. Oli syksy, ja mitä nyt oli tehtävä. Oli odotettava kevääseen. Oli annettava muovipussien sisälle jääneiden luteiden kuolla sinne itsekseen. Seuraavana keväänä tavarat voisi taas järjestää takaisin. Sitä ennen tuli asua tyhjässä talossa.

Aikaa projektiin meni kuukauden verran. Olin sen jälkeen kuolemanväsynyt. Ymmärsin, miksi kukaan ei ollut edes yrittänyt. Tarvittiin mies Suomesta hoitamaan ludeongelma.

Annoin ohjeen, että talven aikana vaatteita tuli pestä 70 asteessa ja panna takaisin muovipusseihin. Muuta ei voinut enää tehdä. Myrkkyä sirottelimme aika ajoin lattialistoihin. Heidän tulisi elää puoli vuotta steriilissä ympäristössä. Jos luteet eivät palaisi, ongelma olisi luultavasti hoidettu. Minua harmitti, että jouduin käymään läpi heidän henkilökohtaisia tavaroitaan, kun steriloin niitä. Yksi niistä oli Gianfrancon käsiase.

Ludeongelma on hoidettavissa. Se vain vaatii valtavaa työtä. Thaimaan Chiang Maissa ludeongelma yritettiin hoitaa helppoa reittiä. Sänkyyn siroteltiin liian iso määrä ludemyrkkyä. Viisi asiakasta kuoli myrkytykseen. Ludeongelmaan ei ole helppoa reittiä. Jos haluaa valmistautua ennalta, kannattaa asunto pitää tyhjänä turhista tavaroista. Sängyn, ruokapöydän, pesukoneen ja television lisäksi ei paljon muuta tarvitse. Lisäksi tyhjässä asunnossa on hieno asua.

Päätin palata vielä kerran Sisiliaan Gianfrancon  luokse. Halusin selvittää, oliko ludeongelma todella hävinnyt. Vuosi vierailuni jälkeen poika Stefano kirjoitti, että luteet olivat todella hävinneet. Jätin  paluuni ajankohdan avoimeksi.

Mietin itävaltalaista tyttöä, joka oli tuonut luteet Gianfrancon luokse. Ne olivat varmasti hänen matkalaukussaan. Sieltä ne siirtyisivät aina uuteen paikkaan, kun tyttö matkustaisi. Tajusiko hän sitä? Veisikö hän luteet kotiinsa asti? Ludeongelma saa ihmiset muuttamaan asuntoa.

Matkailijan ensimmäinen sääntö on: älä koskaan pidä matkalaukkua auki. Aseta se korkealle paikalle ja sulje vetoketjut. Tarkista sänky. Poista vuodevaatteet ja katso, näkyykö pienia liikkuvia eläimiä patjassa.  Jos näkyy, siirry toiseen paikkaan, vaikka olisi jo myöhäinen yö. Yksi huono yö siitä hyvästä, ettei saa luteita laukkuun, on kultaakin arvokkaampaa.

Silloin voi hymyillä koko seuraavan päivän auvoista hymyä!

Miksi Jumala loi luteet ja hyttyset? Eräs ulkomaalainen turisti meni pahimpaan rakka-aikaan Kilpisjärvelle ja helikopteri kuljetti hänet järven rantaan. Kun hyttysten määrä selvisi hänelle, hän juoksi yhtä matkaa takaisin Kilpisjärven hotellille. Olen ollut heinäkuussa Kilpisjärvellä ja hyttysten määrä oli katastrofaalinen. Jos halusi peseytyä purossa, sata hyttystä hyökkäsi selän kimppuun.

Jumala loi luteet ja hyttyset, jotta maailma ei olisi paratiisi. Paljon muutakin ikävää hän loi. Miksi? Jotta paratiisi tuntuisi niin paljon hienommalta. Kaikki me emme tietysti mene sinne. Joku voisi sanoa, että paratiisi on maailma ilman ikäviä ilmiöitä. Niin minäkin ajattelen. Silloin jäljellä on puhdas todellisuus.

Lude odottelee onnellisena, kun yö saapuu ja se saa käydä nukkujan kimppuun. Sekin hakee vain onnea omalla tavallaan. (#66)

30. Artikkeli: Kuka sytytti tulipalon?

Kun heräsin aamulla, omistajan poika Stefano katseli laakson pohjalle. Sieltä kantautui savua. Kyse oli selvästi metsäpalosta. Tuuri oli uskomaton, sillä tuuli puhalsi niin, että tuli kulki kukkulanrinnettä ylös eikä oliivipuihin päin. Jos tuulen suunta olisi ollut erilainen, tuli olisi hetkessä tuhonnut oliivipuut.

Päivän tehtävät jätettiin sikseen, ja aloimme seurata tulipalon etenemistä. Se nousi kukkulan rinnettä pikkuhiljaa ylöspäin. Palokunnan paikalla tulo kesti uskomattoman kauan, ainakin tunnin verran. Toisaalta he eivät juurikaan voineet tehdä mitään.

Lisäksi paikalle saapui metsänhoitajien johtaja. Hän oli vastuussa asioiden järjestelemisestä ja huusi koko ajan. Isäntäni kertoi myöhemmin, että se johtui vallasta. Normaalille metsänhoitajalle sattui koko elämän aikana vain harvoja tilaisuuksia näyttää taitojaan. Se että sai johtaa metsäpalon hallintaa, oli harvinaislaatuinen tilaisuus. Huutaminen johtui auktoriteetin näyttämisestä: minä näytän teille!

Palomiehet tyytyivät ruiskuttamaan vettä pahimpiin palopaikkoihin. Metsänhoitaja ajeli jeepillään tärkeän näköisenä edes-takaisin. Lisäksi palomiehillä oli jännät kepit, joiden päässä oli irrallisia nahkasuikaleita. Kepeillä sammutettiin palon reuna-alueita taputtelemalla nahkasuikaleilla palon alkuja.

Palo eteni tunti tunnilta kukkulan huippua kohti, kunnes saaavutti sen. Siellä oli vähemmän kasvustoa ja palo alkoi heiketä. Metsänhoitaja tilasi kuitenkin lentokoneen. Lentokone lensi taitavasti vain muutaman kymmenen metrin korkeudella ja pudotti vesilastin alas. Ei kestänyt kuin kymmenisen minuuttia ja se palasi.

– Miksi lentokone palaa näin nopeasti? kysyin palomiehiltä. – Eikö vesilastin täyttäminen kestä kauemmin?

– Lentokoneen ei tarvitse ollenkaan laskeutua, he sanoivat. – Se ottaa lastin suoraan merestä ilman laskeutumista.

Lentokone kävi hakemassa vettä kolme neljä kertaa. Lentäjä ohjasi konetta taitavasti aivan maan tuntumaan. Paloautoja oli kaksi: isompi kapungin paloauto ja vapaapalokunnan pienempi auto. He tyytyivät sammuttelemaan isompia palopaikkoja.

Iltaa kohti palo alkoi heiketä, kun se saavutti kukkulan lakea. Kivikkoinen maa sammutti palon kuin itsestään. Olin kuitenkin seurannut koko päivän palomiesten toimintaa, sillä se toi mielenkiintoa tylsään vapaaehtoistyöhön.

Kuvittelin, että palomiehet jäisivät koko yöksi seuraamaan tilannetta. Siinä vaiheessa kun pieniä palonalkuja vielä näkyi, he kuitenkin päättivät lähteä. He olivat ammattilaisia ja tiesivät, ettei vaaraa enää ollut.

Metsänhoitaja jatkoi suureen ääneen huutamista palomiehille. Kysyin myöhemmin isännältäni, miksi. Tämä metsänhoitaja saattoi olla varametsänhoitaja, ja tämä saattoi olla hänen ensimmäinen näytöksensä. Hyvin hoidettu näytös mahdollisti virka-aseman vankentamisen, ellei jopa ylenemisen. Metsänhoitajien määrää vähennettiin jatkuvasti.

Iltakuuden maissa palomiehet alkoivat lähteä pois. Heilutin heille hyvästiksi. He olivat olleeet tämän päivän ystäviäni. Sekin on jo paljon maailmassa, jossa ystävyys on katoava luonnonvara.

Koko kukkula laaksosta huipulle savusi vielä, mutta mitä ilmeisemmin vaaraa palon uudelleen alkamisesta ei ollut. Palomiehet sen varmaan tiesivät, mikä todellinen tilanne oli.

Mutta kuka sytytti palon? Oliivitarhan isäntä oli edellisenä päivänä kulkenut laaksossa ja polttanut risuja siellä. Risut haittasivat kasvustoa. Niitä kerättiin kekoihin ja sitten poltettiin. En voinut välttyä ajatukselta, että risuista oli lentänyt kipinä jonnekin, mistä palo oli saanut alkunsa.

Lähdin omatoimisesti kävelemään laakson pohjalle. Löysin paikan, josta palo oli saanut alkunsa. Se oli aivan tavallinen heinän peittämä jättömaa, jolla ei ollut juuri mitään virkaa. Oliivitarhan isännän polttamat risut eivät olleet aivan tuntumassa. Tuulessa kipinät luonnollisesti lentävät vaikka pitkällekin.

Kummasti oliivitarhan isäntä Gianfranco De Gaeteno oli pysytellyt pois palopaikalta koko päivän. Kun näin hänet illlalla, kysyin, mistä paloi sai alkunsa. Halusin piikitellä häntä ja kerroin ohimennen:

– Niin, sinähän olit siellä eilen.

– Se on ehkä ollut joku lammasfarmari, Gianfranco vastasi. – He polttavat tupakkaa, ja joskus heittävät palavia tumppeja sinne tänne.

En ollut itse kuitenkaan nähnyt lammasfarmareita koko päivänä. Ehkä hekin piileskelivät siinä pelossa, että joutuisivat edesvastuuseen. En ollut nähnyt edes lampaita.

Ei palo kuitenkin huono asia kokonaisuudessaan ollut. Palaneelle alueelle alkoi nopeasti kasvaa sieniä, ja jo seuraavana päivänä näin sienestäjiä rinteessä. Koko maailman parhaat sienet tulivat joka tapauksessa Gianfrancon mukaan heidän läheltään. Ne olivat herkkutatteja, mutta aivan oma lajikkeensa, jota ei ollut missään muualla.

Vaikka Gianfranco olisi sytyttänyt palon, niin olisiko se sittenkään ollut niin paha asia? Sisiliassa voi kuolla tylsyyteen, hän sanoi joskus. Se oli sisilialainen sananlasku. Nyt oli ollut ainakin yksi päivä toimintaa täynnä.

Minä ajattelin, että se oli erehdys, että Gianfranco oli ryhtynyt oliivifarmariksi. Toki nuorten kanssa taistelu on vaikeaa, mutta heiltä saa myös niin paljon energiaa. Asua yksin keskellä ei-mitään, jossa kaikki uutiset ovat yleensä huonoja. Ei opettajan ammatti sentään niin kamala ole, että turvattu toimeentulo pitäisi vaihtaa raskaaseen maatyöhön.

Hän oli kuitenkin hankkinut kaksi romanialaista työntekijää tekemään raskaimmat työt. Kunto oli priimaa, hän juoksi maratonin 2 tuntiin 40 minuuttiin, mutta työt olivat kuolettavan tylsiä. Siksi avustajien käyttö oli viisas päätös!

YouTube-video maastopalosta:

Metsäpalo alkoi tällaisen laakson pohjalta, josta se eteni tuulen voimalla vain yhteen suuntaan. Onni onnettomuudessa oli, että tuuli ei suuntautunut oliivifarmia ja päätaloa kohti. (#64)