30. Artikkeli: Kuka sytytti tulipalon?

Kun heräsin aamulla, omistajan poika Stefano katseli laakson pohjalle. Sieltä kantautui savua. Kyse oli selvästi metsäpalosta. Tuuri oli uskomaton, sillä tuuli puhalsi niin, että tuli kulki kukkulanrinnettä ylös eikä oliivipuihin päin. Jos tuulen suunta olisi ollut erilainen, tuli olisi hetkessä tuhonnut oliivipuut.

Päivän tehtävät jätettiin sikseen, ja aloimme seurata tulipalon etenemistä. Se nousi kukkulan rinnettä pikkuhiljaa ylöspäin. Palokunnan paikalla tulo kesti uskomattoman kauan, ainakin tunnin verran. Toisaalta he eivät juurikaan voineet tehdä mitään.

Lisäksi paikalle saapui metsänhoitajien johtaja. Hän oli vastuussa asioiden järjestelemisestä ja huusi koko ajan. Isäntäni kertoi myöhemmin, että se johtui vallasta. Normaalille metsänhoitajalle sattui koko elämän aikana vain harvoja tilaisuuksia näyttää taitojaan. Se että sai johtaa metsäpalon hallintaa, oli harvinaislaatuinen tilaisuus. Huutaminen johtui auktoriteetin näyttämisestä: minä näytän teille!

Palomiehet tyytyivät ruiskuttamaan vettä pahimpiin palopaikkoihin. Metsänhoitaja ajeli jeepillään tärkeän näköisenä edes-takaisin. Lisäksi palomiehillä oli jännät kepit, joiden päässä oli irrallisia nahkasuikaleita. Kepeillä sammutettiin palon reuna-alueita taputtelemalla nahkasuikaleilla palon alkuja.

Palo eteni tunti tunnilta kukkulan huippua kohti, kunnes saaavutti sen. Siellä oli vähemmän kasvustoa ja palo alkoi heiketä. Metsänhoitaja tilasi kuitenkin lentokoneen. Lentokone lensi taitavasti vain muutaman kymmenen metrin korkeudella ja pudotti vesilastin alas. Ei kestänyt kuin kymmenisen minuuttia ja se palasi.

– Miksi lentokone palaa näin nopeasti? kysyin palomiehiltä. – Eikö vesilastin täyttäminen kestä kauemmin?

– Lentokoneen ei tarvitse ollenkaan laskeutua, he sanoivat. – Se ottaa lastin suoraan merestä ilman laskeutumista.

Lentokone kävi hakemassa vettä kolme neljä kertaa. Lentäjä ohjasi konetta taitavasti aivan maan tuntumaan. Paloautoja oli kaksi: isompi kapungin paloauto ja vapaapalokunnan pienempi auto. He tyytyivät sammuttelemaan isompia palopaikkoja.

Iltaa kohti palo alkoi heiketä, kun se saavutti kukkulan lakea. Kivikkoinen maa sammutti palon kuin itsestään. Olin kuitenkin seurannut koko päivän palomiesten toimintaa, sillä se toi mielenkiintoa tylsään vapaaehtoistyöhön.

Kuvittelin, että palomiehet jäisivät koko yöksi seuraamaan tilannetta. Siinä vaiheessa kun pieniä palonalkuja vielä näkyi, he kuitenkin päättivät lähteä. He olivat ammattilaisia ja tiesivät, ettei vaaraa enää ollut.

Metsänhoitaja jatkoi suureen ääneen huutamista palomiehille. Kysyin myöhemmin isännältäni, miksi. Tämä metsänhoitaja saattoi olla varametsänhoitaja, ja tämä saattoi olla hänen ensimmäinen näytöksensä. Hyvin hoidettu näytös mahdollisti virka-aseman vankentamisen, ellei jopa ylenemisen. Metsänhoitajien määrää vähennettiin jatkuvasti.

Iltakuuden maissa palomiehet alkoivat lähteä pois. Heilutin heille hyvästiksi. He olivat olleeet tämän päivän ystäviäni. Sekin on jo paljon maailmassa, jossa ystävyys on katoava luonnonvara.

Koko kukkula laaksosta huipulle savusi vielä, mutta mitä ilmeisemmin vaaraa palon uudelleen alkamisesta ei ollut. Palomiehet sen varmaan tiesivät, mikä todellinen tilanne oli.

Mutta kuka sytytti palon? Oliivitarhan isäntä oli edellisenä päivänä kulkenut laaksossa ja polttanut risuja siellä. Risut haittasivat kasvustoa. Niitä kerättiin kekoihin ja sitten poltettiin. En voinut välttyä ajatukselta, että risuista oli lentänyt kipinä jonnekin, mistä palo oli saanut alkunsa.

Lähdin omatoimisesti kävelemään laakson pohjalle. Löysin paikan, josta palo oli saanut alkunsa. Se oli aivan tavallinen heinän peittämä jättömaa, jolla ei ollut juuri mitään virkaa. Oliivitarhan isännän polttamat risut eivät olleet aivan tuntumassa. Tuulessa kipinät luonnollisesti lentävät vaikka pitkällekin.

Kummasti oliivitarhan isäntä Gianfranco De Gaeteno oli pysytellyt pois palopaikalta koko päivän. Kun näin hänet illlalla, kysyin, mistä paloi sai alkunsa. Halusin piikitellä häntä ja kerroin ohimennen:

– Niin, sinähän olit siellä eilen.

– Se on ehkä ollut joku lammasfarmari, Gianfranco vastasi. – He polttavat tupakkaa, ja joskus heittävät palavia tumppeja sinne tänne.

En ollut itse kuitenkaan nähnyt lammasfarmareita koko päivänä. Ehkä hekin piileskelivät siinä pelossa, että joutuisivat edesvastuuseen. En ollut nähnyt edes lampaita.

Ei palo kuitenkin huono asia kokonaisuudessaan ollut. Palaneelle alueelle alkoi nopeasti kasvaa sieniä, ja jo seuraavana päivänä näin sienestäjiä rinteessä. Koko maailman parhaat sienet tulivat joka tapauksessa Gianfrancon mukaan heidän läheltään. Ne olivat herkkutatteja, mutta aivan oma lajikkeensa, jota ei ollut missään muualla.

Vaikka Gianfranco olisi sytyttänyt palon, niin olisiko se sittenkään ollut niin paha asia? Sisiliassa voi kuolla tylsyyteen, hän sanoi joskus. Se oli sisilialainen sananlasku. Nyt oli ollut ainakin yksi päivä toimintaa täynnä.

Minä ajattelin, että se oli erehdys, että Gianfranco oli ryhtynyt oliivifarmariksi. Toki nuorten kanssa taistelu on vaikeaa, mutta heiltä saa myös niin paljon energiaa. Asua yksin keskellä ei-mitään, jossa kaikki uutiset ovat yleensä huonoja. Ei opettajan ammatti sentään niin kamala ole, että turvattu toimeentulo pitäisi vaihtaa raskaaseen maatyöhön.

Hän oli kuitenkin hankkinut kaksi romanialaista työntekijää tekemään raskaimmat työt. Kunto oli priimaa, hän juoksi maratonin 2 tuntiin 40 minuuttiin, mutta työt olivat kuolettavan tylsiä. Siksi avustajien käyttö oli viisas päätös!

YouTube-video maastopalosta:

Metsäpalo alkoi tällaisen laakson pohjalta, josta se eteni tuulen voimalla vain yhteen suuntaan. Onni onnettomuudessa oli, että tuuli ei suuntautunut oliivifarmia ja päätaloa kohti. (#64)

Metsäpalo alkoi tällaisen laakson pohjalta, josta se eteni tuulen voimalla vain yhteen suuntaan. Onni onnettomuudessa oli, että tuuli ei suuntautunut oliivifarmia ja päätaloa kohti. (#64)